Millaista oli asuminen puutalossa sata vuotta sitten?

Tätä pohdimme viettäessämme itsenäisyyspäivän viikonloppua kireässä alle kahdenkymmenen asteen pakkassäässä. Kesäpaikkamme, vuonna 1920-luvulla rakennettu talo on suurimman osan vuodesta mukava ja toimiva rakennus. Olemme olleet siellä talvellakin, mutta leudommalla säällä.

Lähdimme kissan ja neljän isomman nisäkkään voimin junalla maalle. Kevyt pakkaslumi pöllysi ja lumityöt oli helppo tehdä. Ystävällinen naapuri oli käynyt lämmittämässä pönttöuunin ja taloon oli mukava tulla. Kannoimme vedet kaivosta taloon ja saunalle ja asetuimme taloksi.

Pakkanen kiristyi. Saunan lämmittäminen ei sujunutkaan niin rivakasti kuin syksyllä; vesi oli jo ehtinyt jäätyä saaviin ja betonilattia oli jääkylmä. Lauteilta katselimme kauhunsekaisella ihastuksella, miten pakkashuuru tuprusi sisään oven ja karmin välistä. Saimme lopulta hyvät löylyt, mutta pukuhuoneessa ei juuri istuskeltu.

Talon puolella illallinen oli valmistumassa. Kissa oli viisaana löytänyt pönttöuunin takana olevan lämpimän kolon ja viihtyikin siellä lähes koko viikonlopun. Levitimme lampaantaljat ja untuvapeitot sänkyihin. Hyvin nopeasti kävi selväksi, miksi ulko-ovien on hyvä sulkeutua tiiviisti ja miksi ikkunoita tilkittiin liimapaperilla talven tullen. Onneksi kaapista löytyi kasa villasukkia- ja paitoja, joten pakkanen sai edelleen kiristyä.

Sata vuotta sitten ei käyty joka aamu pesulla, pyykkejä ei myöskään pesty turhan usein eikä kaivosta kannettua vettä tuhlattu. Kesällä liiteriin kannetut puut olivat kullanarvoisia. Lämpimät vaatteet ja erityisesti villa materiaalina olivat elintärkeitä. Kunnia kaikille käteville emännille ja isännille vuosikymmenten taakse!

 

Teksti ja kuva: Tupu Mentu