En tarkasti tiedä missä ja miten tämän silkkimekon tarina on alkanut. Itse liityin siihen mukaan reilut kymmenen vuotta sitten.

Kaikki alkoi siitä, kun työkaverini näytti tätä kaunista silkkimekkoa ja kertoi, että hänellä ei ole sille mitään käyttöä. Hän oli myös valmis luopumaan siitä, koska ajatteli, että se olisi sopiva minulle. Ihastuin kauniiseen mekkoon heti, mutta sovitettuani sitä harmikseni täytyi todeta, että se olikin liian pieni minulle.

Mekon materiaali on paksua, ryhdikästä shantung-silkkiä. Kankaan pinnassa kulkee kuteen suuntaan epätasaisuuksia, kude on kehrätty at lyhyistä tussah-kuidusta. Shantung-silkin pinta kiiltää kauniin hohtavasti. Mekko joutui kaikesta kauneudesta huolimatta vaatekaappini osastolle ei käyttöä, mutta säilytetään.

Keväällä siirsin talvivaatteita varastoon ja samalla järjestelin vaatekaapin sisältöä ja silloin “löysin” mekon jälleen. Tyttäreni tarvitsi mekon kevään juhliin, jotka päätimme järjestää pienimuotoisina koronarajoitusten takia. Esittelin hänelle mekon ja heti sovituksen jälkeen hän hyväksyi sen. Sovituksessa selvisi myös, että mekkoon tulisi tehdä muutamia korjauksia, jolloin se sopisi paremmin hänen vartalolleen.

Mekko on suoralinjainen, joten sovitin takakappaleelle muotolaskokset. Näin puvun linja kaventui ja sivusaumassa oleva lyhyt vetoketju täytyisi myös vaihtaa pidempään.

Korjauksessa irrotin vetoketjun sivusaumasta ja merkitsin takakappaleen muotolaskokset symmetrisesti keskitakalinjan molemmin puolin.

Edestä mekko on malliltaan perinteinen kotelomekko ja vyötärölinjassa on sauma. Etukappaletta en muuttanut lainkaan. Rintamuotolaskos ei ole oikealla kohdalla, mutta jos sen olisi ratkonut, niin silkkikankaaseen olisi jäänyt ompeleesta jäljet, joita ei voi mitenkään poistaa täysin näkymättömäksi.

Ratkottuani mekkoa pääsin katsomaan sen sisäpuolelle ja näin, että takakappaleen yläosan ja olkaimien tukemisessa oli käytetty pellavaliinaa, joka oli kauniisti pikeerattu kiinni käsin kankaan nurjalle puolelle. Pääntien muotokaitaleen reuna oli huoliteltu siksakompeleella, joka kiristi hiukan ja ommel kuulsi jonkin verran päällepäin, joten leikkasin huolittelun kokonaan pois. Samoin tein kädentien mutotokaitaleilla.

Korjatessa mekkoa sopivaksi sen uudelle käyttäjälle, mieleeni tuli ajatuksia mekon alkuperäisestä käyttäjästä.  Mietiskelin, että kuka mekon on tehnyt, missä hän sitä on käyttänyt ja onko hän mahdollisesti ommellut sen itse. Otin yhteyttä työkaveriini ja kysyin mistä hän oli saanut mekon itselleen. Muistin kyllä, että mekko ei ollut hänen omansa. Lähetin viestin maaseudulla vuorotteluvapaasta nauttivalle kollegalleni ja vastaus oli, että hän oli saanut puvun ystävältään, joka oli saanut sen jo silloin edesmenneeltä anopiltaan. Hän tiesi myös, että mekkoon oli aikoinaan kuulunut myös pieni jakku.

Mekon helmassa on pieniä roisketahroja, joten uskon, että aikanaan työkaverini ystävän anoppi on ehkä siemaissut lasillisen viiniä ja juhlien tungoksessa sitä on läikähtänyt helmalle. Iloinen joukko kokoontui myös meidän juhlaan, joka oli kaikille ensimmäinen kerta kokoontua yhteen koronarajoitusten jälkeen. Onnellinen oli myös juhlittava kauniissa mekossa, jonka tarinan myös juhlaväki sai kuulla.