Pensselin käyttöönotto

Pensseli kannattaa pestä vedellä ja saippualla ennen käyttöönottoa ja kuivata hyvin. Näin saadaan irtokarvat irtoamaan ja pensseli notkeaksi.

Säilytys

Pensseliä voidaan säilyttää tärpätissä, pellavaöljyssä, vernissassa tai näiden sekoituksessa. Sitä ei tarvitse pestä tärpätillä ja kuivata jokaisen maalaus- tai lakkauskerran jälkeen, vaan se vain suditaan kuivaksi ja laitetaan astiaan, jossa on nestettä. Nesteen on yletyttävä reilusti harjasten yli. Pensselin lyhytaikaiseen säilytykseen voidaan käyttää pientä muovipussia, jonka sisään pensseli kääräistään. Näin pensseli ei pääse kuivumaan ja on heti käyttövalmis jatkettaessa.

Pensselin puhdistus ja kuivaus

Pensseli pestään pienessä määrässä liuotinta (esim. tärpätti tai erityiset pensselin pesuun tarkoitetut valmisteet), jotta kaikki maali tai lakka saadaan pois ja kuivataan ylimääräinen aine nukkaamattomaan liinaan tai talouspaperiin. Tätä toistetaan niin moneen kertaan, että tärpätti pysyy kirkkaana. Kannattaa kuitenkin käyttää useampi pikkuerä liuotinta ennemmin kuin vain huljuttaa yhdessä isossa määrässä. Kun maali tai lakka on saatu pois, pensseli pestään vielä vedellä ja astianpesuaineella. Vesiohenteisten tuotteiden ollessa kyseessä riittää puhdistukseen vesi ja saippua. Pensseli jätetään pesun jälkeen kuivumaan ilmavaan paikkaan, vaikkapa lasipurkkiin, harjakset ylöspäin.

Juki Nieminen

Jo ajanlaskun alusta käytetyn näppäiltävän lyyran soitto jousella omaksuttiin Suomessa keskiajalla. Jouhikko säilyi käytössä pisimpään Savossa ja läntisessä Karjalassa sekä Viron mantereella ja luoteisrannikon saaristossa. Jouhikkoa käytettiin erityisesti tanssisoittimena, mutta myös laulun säestyksessä.

Perinteisesti jouhikon runko valmistettiin yhdestä puusta kovertamalla, kansi liitettiin puunauloilla tai tuohipannalla. Jouhikon rakennusmateriaalina on käytetty lähes kaikkia Suomessa kasvavia puita: leppää, haapaa, kuusta, koivua, mäntyä jne.

Opiston soitinrakennuskurssilla jouhikot rakennetaan osista liimaamalla, jolloin päästään täsmällisempiin mittatarkkuuksiin ja parempaan sointiin. Parhaaksi materiaaliyhdistelmäksi on osoittautunut kuusikansi ja tervaleppärunko. Viritystapit, talla ja kielenpidin tehdään vaahterasta, jousi pihlajasta. Jousessa käytetään hevosen häntäjouhia, joista myös kielet yleensä punotaan. Uudemman jouhikonrakennusperinteen mukaisesti soittimiin tulee myös viulusta adoptoidut bassopalkki ja äänipinna.

Jouhikon soittoa voi opiskella useissa musiikkioppilaitoksissa ja jouhikon rakennusta opetetaan mm työväenopistoissa, Sibelius-Akatemiassa ja Ikaalisten Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Svengaavaa jouhikonsoittoa kuulee nykyään yhä useammilta bändeiltä. Jouhikkoa käytettiin myös pääsoittimena Broadwayn Taru sormusten herrasta -tuotannon musiikissa. Tunnetuimpia soitinta nykyään käyttäviä yhtyeitä ovat mm. Jouhiorkesteri ja Hyperborea.

Teksti: Soitinrakentajamestari Timo Mustonen

Lähteet:
Rauno Nieminen: Jouhikko, The Bowed Lyre. Kansanmusiikki-instituutti. Juminkeko  2007
Rauno Nieminen: Soittimia rakentamaan -artikkelisarja. Kansanmusiikki-lehti. Kansanmusiikki- instituutti. Kaustinen.

Kurssilla perehdytään soivan puun salaisuuksiin alkaen akustiikasta ja fysiikasta, rakenteesta ja materiaaleista edeten vapaavalintaisten soittimien rakentamiseen ohjatusti omaan tahtiin.

Ylivoimaisesti suosituin soitin on ollut sähkökitara, mutta myös erilaiset kansansoittimet – kanteleet, jouhikot yms. – ovat olleet hyvin edustettuina. Harrastuksessaan pidemmälle ehtineet ovat rakentaneet työläämpiä ja vaativampia akustisia soittimia: teräskielisiä  ja klassisia kitaroita, mandoliineja ja jopa orkesterikitaroita.

Puutyökokemus on suureksi eduksi soitinrakennuksessa, mutta ehkä tärkein ominaisuus tässä tarkkuutta vaativassa työssä on pitkäjänteisyys. Harrastuksen haittapuolena on sen addiktoivuus: siihen jää helposti koukkuun!

Timo Mustonen
Soitinrakentajamestari