Yhdellä ihmiselläkin saattaa olla useita peräkkäisiä tai rinnakkaisia pukeutumisidentiteettejä. Lisäksi monikulttuurisessa yhteiskunnassa alueelliset ja globaalit tyylit sekoittavat perinteisiä pukeutumistapoja, uusia muotisysteemejä ja arvojen ilmaisutapoja.

Pukeutumisen tutkimuksen monipuolistuminen on tapahtunut erityisesti 1990-luvulta lähtien. Muodin tai pukeutumisen tutkimus on edelleen äärimmäisen harvinainen omana tieteenalanaan, mutta monitieteisenä tutkimusalana se on suurempi kuin koskaan aikaisemmin ja tutkijoiden taustatieteitä on yhtä lukuisia kuin muotejakin.

Helsingin työväenopiston ja Tekstiilikulttuuriseuran luentosarja ”Kahisevasta kansainväliseen – pukeutumisen monimuotoistuminen Suomessa” pyrki omalta osaltaan selvittämään, kuinka tuulipukuisen kansan pukeutuminen on muuttunut. Sukelsimme myös etnisyyteen ja vähemmistöjen pukeutumiskulttuureihin eri asiantuntijoiden opastamana.   

Luennot järjestetiin Helsingin työväenopiston Opistotalossa torstaisin yhteistyössä Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston kanssa. Niitä saattoi seurata suorina etäluentoina Rauman kansalaisopistossa, Wellamo-opistossa, Kaukametsän opistossa, Kansalaisopisto Jukolassa sekä Sofia-opistossa Espanjan aurinkorannikolla.

Käsityön tekemiseen otettiin tuntumaan erilaisten työpajojen kautta. Osa työpajoista oli non-stop-periaatteella toimivia studioita joihin sai kävellä sisään suoraan kadulta, osa puolestaan vaati etukäteisvarauksen ja noudatti tarkkaa ohjelmaa. Erilaisuuksistaan huolimatta työpajoilla oli yhteinen tekijä, nimittäin mestari ja kisällit. Mestari valvoi ja opasti oman mielensä mukaan, ja kisällit (yleensä heitä oli 2-5) olivat kokoajan opastamassa yleisissä asioissa sekä ojentamassa tarvittavia työvälineitä.

Erityisen tärkeää tuntui olevan onnistunut lopputulos, mihin päästiin tarvittaessa vaikka mestarin avustuksella. Kyllä kahdella suomalaisella käsityönopettajalla nousivat kulmakarvat hiusrajaan saakka, kun mestari nappaa näppärästi haltuunsa työn alla olevan silkkimaalausharjoituksen ja ryhtyy itse paikkailemaan ja parantelemaan sitä. Kohteliaisuus kuitenkin ennen kaikkea ja kunnioitus toisen kädentaitoja kohtaan! Tätä oli hyvä pohtia hetki jälkeenpäin otettavaksi opiksi omassa työssään, ja yritettävä pitää kokemus mielessään seuraavan kerran kun itse tekee mieli puuttua kurssilla opiskelijan tekemään työhön.

Tärkeitä olivat myös oikeat värisävyt ja värin määrä. Kirsikankukan terälehdissä piti olla juuri oikeanlainen värisävy, vaikka ulkomaalaiselle se tuntuikin olevan melkein se ja sama, ilmeisesti meiltä siis puuttuu se geeni, joka saa japanilaiset palvomaan kirsikankukkia. Mestari itse kävi tarkastamassa, että oikeissa kohdissa oli riittävän tumma tai vaalea sävy. Vaikka tuntui omaan tekemiseen puuttumiselta tulla neuvomaan miten sävyn pitäisi tuossa kohdassa olla tummempi, niin täytyi myös kunnioittaa 53 vuoden kokemusta, joka mestarille oli kertynyt kimonokankaiden kuvioinnista.

Kunnioitusta herätti myös käsin tekemisen mittakaava. Täälläpäin saa aika kauan etsiä ihmistä, joka valmistaisi käsin kymmenestä kolmeensataan kankaanpainannan kuviosabluunaa, joiden avulla hän sitten työstää eri vaiheissa samaa kolmikymmenmetristä, 40 cm leveää kangasta aina uudelleen ja uudelleen, kunnes näistä 2-3 kuukauden kuluessa valmistuu tailor-made-kimono. Enää en myöskään ihmettele kauniiden kimonoiden korkeaa hintaa. Kun kaikki vaiheet alusta loppuun tehdään käsin, ei miljoona jeniä tunnu enää lainkaan korkealta hinnalta (n. 7 500 euroa).

Minna Apelgrén